Vastuullisuusraportoinnin – tai kestävyysraportoinnin – sääntely lisääntyy, ja sitä kautta raportoinnin sisältöä koskevat vaatimukset tiukkenevat. Vapaaehtoisuus vähenee ja määrämuotoisuus lisääntyy. Vaatimuksiin vastaaminen edellyttää yrityksiltä ja organisaatioilta lisäresursseja. Ovatko nämä resurssit oikeassa paikassa tilanteessa, jossa ilmastokriisi ja muut kestävyysongelmat uhkaavat karata ratkaisemattomiin?
Ensimmäinen yrityksen ympäristöraportointia koskeva toimeksiantoni osui konsulttiurani alkuvuosiin, 1990-luvun loppupuolelle, ja ensimmäinen yhteiskuntavastuun raportti, jota olin mukana tekemässä, julkaistiin keväällä 2001. Tällöin Global Reporting Initiativen eli GRI:n raportointiohjeista oli olemassa ensimmäinen versio. Olimme vastuullisuusraportoinnin alkutaipaleella, ja jo muutamat suomalaisyrityksetkin kokosivat ympäristö- ja sosiaalisen vastuun tekemisiään ja tuloksiaan yksiin kansiin, mutta hyvin vaihtelevin mittarein ja sisällöin.
Tuolloin, runsaat 20 vuotta sitten, alkoi kehitys kohti määrämuotoista ja entistä ohjeistetumpaa vastuullisuusraportointia. Nyt olemme tilanteessa, jossa kestävyysraportoinnille on tulossa direktiivi, ja vastuullisuustyöstä ja etenkin sen tulosten seurannasta ja raportoinnista tulee pakollista yhä useammalle yritykselle.
Regulaation vaatimuksiin vastaaminen vaatii todennäköisesti lähes kaikissa yrityksissä lisäresursseja nykytilanteeseen verrattuna. Niitä hankitaan rekrytoimalla, hyödyntämällä ulkopuolisia asiantuntijoita ja lisäämällä raportointia tukevia digitaalisia ja muita työkaluja. Todennäköisesti näitä kaikkia tarvitaan etenkin yrityksissä, joille raportointi direktiivin vaatimassa kattavuudessa ja syvyydessä on uutta.
Yritysten johtoryhmissä saatetaan miettiä, kuinka paljon raportointiin kannattaa laittaa paukkuja nyt, kun ilmastonmuutos vyöryy kuivuuden ja kurjuuden kuvina aamukahvipöytiin ja uutishuoneisiin. Ovatko raportointiin suunnatut resurssit pois “oikeasta työstä”: ilmastokriisin ja luontokadon hillitsemisestä sekä siitä tuotekehityksestä, jolla vahvistetaan yhteiskuntamme resilienssiä jatkuvaan muutokseen?
Kyse ei onneksi ole näin mustavalkoisesta valinnasta – enää. Se voisi sitä olla, mikäli raportointi olisi irrallaan liiketoiminnasta, niin kuin se raportoinnin alkuaikoina tuppasi olemaan. Kestävyysraportointidirektiivin taustalla on kuitenkin sama tavoite kuin taksonomia-asetuksenkin: se pyrkii ohjaamaan toimenpiteitä ja rahoitusta sinne, missä tehdään vaikuttavaa työtä kestävän kehityksen eteen. Raportoidut tiedot vaikuttavat jatkossa esimerkiksi luotonantoon ja sijoituspäätöksiin, mutta myös yhteistyökumppaneiden valintaan. Siksi tarvitaan yhdenmukaisia mittareita. Näin raportoinnista tulee yhä enemmän johtamisen väline, ja sellaisena yrityksen kannattaisi sitä myös hyödyntää: kestävän yritystoiminnan työkaluna ja prosessina, jossa yrityksen johto on aktiivisesti mukana.
Sari Kuvaja
vastuullisuuspalvelujen johtaja
Tämä on Third Rockin kolmiosaisen kestävyysraportointia käsittelevän blogisarjan ensimmäinen osa. Seuraava blogikirjoituksemme aiheesta julkaistaan 9. syyskuuta, ja siinä vastuuullisuusasiantuntijamme Henni Savolainen käsittelee kestävyysraportointiin valmistautumista erityisesti niiden yritysten näkökulmasta, jotka eivät aiemmin ole kuuluneet lakisääteisen raportointivelvollisuuden piiriin.
Ei olutta ilman puhdasta vettä
