Masennuksen syviä vesiä ei toivo valaise. Matka mielenrauhaan tuntuu mahdottomalta ja vaatii ylivoimaiselta tuntuvaa rehellisyyttä. Silti ensimmäinen askel kannattaa ottaa, jotta aukeaisi mahdollisuus toiseen. Ja seuraaviin. Vähitellen toivon valo syrjäyttää synkkyyttä ja haavat alkavat umpeutua.
Samanlaista synkkyyttä tunnen, kun ajattelen globaalia maailmanjärjestystä. Surua, vihaa, turhautumista, pelkoakin. Maailma on niin pahasti rikki, että tilanteen korjaaminen tuntuu ylivoimaiselta.
Ilmastoahdistus määritellään osaksi laajempaa ympäristöahdistuksen ilmiötä. Kyse on vaikeista tuntemuksista, jotka kumpuavat ympäristöongelmista ja niiden uhasta. Minulla ei ole ilmastoahdistusta. On suru ja valtava turhautuminen. Miksi, oi miksi emme ole toimineet aiemmin? No time to waste, luki kantamassani Greenpeacen T-paidassa 1990-luvulla. Mutta aikaa on hukattu, eikä meillä ole koskaan ollut niin kiire kuin nyt.
Yrityksiä ja valtioita kiitetään niiden kunnianhimoisista ilmastotavoitteista. Tekisi mieli huomauttaa sekä kiittäjille että kehujen kohteille, että liian vähän liian myöhään. Te olette tienneet tämän. Teillä on ollut kaikki valta. Miksi olette käyttäneet sitä väärin?
Tämänhetkiset valtaapitävät eivät luonnollisestikaan ole olleet tekemässä vääriä päätöksiä 1970- tai 1980-luvulla. Päätöksenteko toistaa kuitenkin samaa vanhaa kaavaa. Vaikka kaikki – niin poliitikot kuin yritysjohtajatkin – vakuuttavat edistävänsä kestävää kehitystä, seuraavassa lauseessa tai puheenvuorossa haikaillaan bruttokansantuotteen kasvua ja pelätään kysynnän hiipuvan. Kukaan ei uskalla ehdottaa kulutuksen vähentämistä ja bruttokansantuotteen tietoista alentamista edes 1990-luvun tasolle. Luonnonvarojen kestämätön kulutus on kuitenkin kaikkien ongelmien perimmäinen syy. Siis se, että elämäntapamme perustuu kasvavalle materialistille kulutukselle, jota on markkinoitu ja brändätty hyvän elämän mallina myös globaalille etelälle.
Miksi emme uskalla sanoa, että pieleen on mennyt ja pahasti? Ehkä sen vuoksi, että samalla murenisi jatkuvan kasvun korttitalo, se monikymmenvuotinen itsepetos, jonka varaan olemme elämäntyylimme rakentaneet. Mutta ellemme pääse kiinni ongelmien syihin, päädymme korjaamaan oireita. Laastaroinnin sijaan tarvitaan systeeminen muutos, jossa menestystä mitataan toisenlaisilla mittareilla. Talous pitäisi palauttaa palvelemaan elämää.
Tästä se suru, jokin samanlainen, josta Juha Kauppinen kirjoittaa kirjassaan Heräämisiä: ”Mutta tuo suru, ja siihen kätkeytyneet toiveet ja haikeat ajatukset, ne ovat vaikea juttu, koska ne haastavat ajatuksen vääjäämättömästä laajentumisesta, ponnistuksista, joilla ihminen jatkuvasti osoittaa itselleen oman mahtavuutensa. Suru asettuu poikkiteloin tämän pakonomaisen ekspansiivisuuden kanssa. Ja näin tehdessään suru ja siihen liittyvät ajatukset ja toiveet haastavat kaiken. Siksi ne olivat vaikea asia Amerikassa 1800-luvulla. Siksi ne ovat vaikea asia edistykseen uskovassa länsimaailmassa nyt.”
*
Muutos ei käynnisty, ellei tosiasioita tunnisteta ja tunnusteta. Lähtötilanteesta pitää olla yhteisymmärrys, tai korjaavat toimenpiteet supistuvat oireiden hoitamiseksi. Yhteiskuntaa koskettavia sosio-ekologisia muutoksia tutkivan monitietieteisen BIOS-tutkimusyksikön mukaan tarvitaan näkemys kokonaisvaltaisesta yhteiskunnallisesta siirtymästä ympäristökriisien ja niihin kytkeytyvien yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseksi. Tämä kokonaisvaltainen näkemys tulisi saavuttaa demokraattisin keinoin, niin houkuttelevalta kuin jonkinlainen valistunut ekodiktatuuri äkkiseltään saattaisi tuntuakin. Muutosta ei BIOS-tutkimusyksikön mukaan voi ohjata pelkästään ylhäältä käsin, mutta julkisella vallalla on ekologisessa jälleenrakennuksessa merkittävä rooli yhteisen vision asettajana sekä muutoksen koordinoijana, suunnittelijana ja rahoittajana. Keinot, joita BIOS ekologiseen jälleenrakennukseen tarjoaa, eivät kuulosta mitenkään radikaaleilta: niihin kuuluvat muun muassa päästökauppa ja hiilitullit, julkiset investoinnit ja tavoitteellinen innovaatiopolitiikka.
BIOS nostaa esiin myös kulutuksen vähentämisen. Kansalaisia ei pidä kannustaa kuluttamaan taloutta varten. Talous pitää organisoida uudelleen niin, että kulutuskysyntä ei määrää sitä, voidaanko esimerkiksi opettajille maksaa perustarpeiden tyydyttämiseen riittävää palkkaa.
Tarvitaan siis yhteinen visio, näkemys siitä, että talous palautetaan palvelemaan elämää, luonnon ja ihmisten hyvinvointia. Keinot vision saavuttamiseksi ovat olemassa, ja liikkeelle on lähdettävä nyt. Ensimmäinen askel tulee ottaa, jotta aukeaisi mahdollisuus toiseen. Ja seuraaviin. Vähitellen visio alkaa muuttua eläväksi elämäksi.
Sari Kuvaja, vastuullisuuspalvelujen johtaja & hallituksen puheenjohtaja, Third Rock Finland Oy
